Seela Sellan rohkea elämänasenne on peruja hänen isoäidiltään ja äidiltään. ”Kasvoin ympäristössä, jossa kannustettiin pärjäämään vaikeuksista huolimatta.”

Seela Sella: ”Mietin paljon kuolemaa”

Näyttelijä Seela Sellan elämään on mahtunut niin surua kuin pelkoakin. Pelkojaan hän on työstänyt niin uutterasti, ettei pelkää enää mitään. Ei ihme, että lukijamme äänestivät hänet Viva-Velhoksi.

Munkkiniemeläisen kodin seinät ovat täynnä muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Seela Sellan, 79, asunnossa hepreankieliset taulut ja erilaiset diplomit ovat hyvässä harmoniassa edesmenneen aviomiehen Elis Sellan ja muiden läheisten valokuvien kanssa.

Sekarotuinen löytökoira Nasu seuraa emäntäänsä haukan katseella. Se on Seelan kämppis ja paras ystävä.

”Se on valitettavasti vähän turhan lihava. Olen antanut sinulle ihan liikaa naminampuloita”, Seela lirkuttelee ja rapsuttaa koiraa.

Vivan lukijat äänestivät tänä vuonna Seelan Vivan Velhoksi. Seela on lukijoiden mielestä oiva malli ikääntymiseen. Hän ei anna ikävuosien himmentää uransa eikä persoonansa hehkua, päinvastoin. Kaikkien vuosien valo ja kokemus loistavat hänestä kauas.

”Minun ei tarvitse enää pelätä mitään, koska olen jo tämänikäinen. Minulla ei ole enää mitään muuta menetettävää kuin elämä, joka on ollut tähän asti todella hienoa”, Seela lausahtaa.

Hän kertoo perineensä lapsuudenkodistaan rohkean elämänasenteen. Hän on oppinut, että kaikki pelot voi voittaa.

 

Pelko, ettei ole viehättävä

”Vartuin kahden vahvan naisen, isoäidin ja äidin huomassa.

Olin ainoa lapsi ja kasvoin ympäristössä, jossa kannustettiin pärjäämään vaikeuksista huolimatta.

Nuorena minulla oli kompleksi suuresta nenästäni, jonka olin perinyt isältäni.

Jo ihan pienenä kuulin, kun selkäni takana puhuttiin, että ihan mukava tyttö, mutta kyllä sillä on kauhean iso nenä. Ajattelin, että tästä selvitään, kunnes minua ei meinattu hyväksyä teatterikouluun nenäni takia.

Onneksi koulun vararehtori Matti Aro puolusti minua valintaraadissa. Hän sanoi muille, että katsokaa mitä se tyttö tekee, eikä miltä se näyttää. Hänelle kuuluu kiitos siitä, että pääsin teatterikouluun.

Kurssitoverini Seppo Kolehmainen vinkkasi tapahtuneesta lääkäri-isälleen, jonka kautta pääsin plastiikkakirurgin vastaanotolle. Lääkäri totesi, että onpas tytöllä nokkaa, otetaan puolet pois.

Menin nenäleikkaukseen kesälomalla ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen. Leikkaus maksoi niin paljon, että äitini kaikki säästöt menivät siihen. Mutta äiti ymmärsi asian ja halusi tukea minua, vaikka 50-luvulla kauneusleikkaukset eivät olleet arkipäivää.

Operaatio oli kivulias. Rustoa poistettiin ja koko naamani oli mustelmilla. En voinut edes nauraa, kun Seppo toi minulle sairaalaan hajuherneitä uudella nenällä haisteltavaksi.

Kuvittelin, että leikkauksen jälkeen minusta tulisi oikein söpö pieninenäinen tyttö. Kun menin syksyllä takaisin teatterikouluun, kukaan ei huomannut mitään ennen kuin itse huomautin asiasta.

En ole omasta mielestäni kaunis, eikä minusta saa sellaista tekemälläkään. Se sama isonenäinen asuu yhä sisälläni.

Olen aina kompensoinut ulkonäköäni esiintymisellä ja huumorilla. Vuosien mittaan olen ymmärtänyt, että minusta pidetään juuri tällaisena kuin olen.”

PH1_6545_PH

Nuorena Seelalla oli kompleksi nenästään. ”Olen aina kompensoinut ulkonäköäni esiintymiselläni ja huumorilla. Vuosien mittaan olen ymmärtänyt, että minusta pidetään juuri tällaisena kuin olen.”

Eroottisten kohtausten pelko

”Tässä iässä flirttailu ja seksikkyys on jo helpompaa kuin nuorempana. Minulla ei ole enää kahleita tai rajoitteita hallitsemassa.

Rakkauskohtaukset eivät kuitenkaan koskaan ole helppoja riippumatta siitä, onko näyttelijä mies vai nainen. Näyttelijän täytyy aina ylittää itsensä ja sisäistää, ettei kyseessä ole minä itse vaan roolihenkilö. Tässä asiassa ei auta aika vaan sen tiedostamisen opettelu. Myös vastanäyttelijällä on suuri merkitys – jonkun kanssa voi olla erityisen mukavaa tehdä rakkauskohtaus.

Muistan sen, kun Jukka Kajava ohjasi vuonna 1980 Jussi Kylätaskun Maaria Blomman. Näyttelin siinä naista, joka olisi halunnut lapsen ja minun piti riisuutua yläosattomaksi. Mietin suostumustani vähän aikaa ja vastasin myöntävästi.

Tekemäni eroottiset kohtaukset olivat kaikkein vaikeimpia lapsilleni. Tämä yläosaton kohtaus oli pojalleni Arielille eli ”Huisulle” kova paikka. Hän kertoi, että koulussa kiusattiin, kun hänen äitinsä pussaili telkkarissa vieraita miehiä.

Luulen, että tyttäreni Ilana ei kärsinyt asiasta yhtä paljon. Hän on luonteeltaan kaltaiseni ja reteämpi.

Emme koskaan puhuneet näistä asioista kotona sen enempää. On selvää, että kaikki negatiivinen arvostelu sattuu näyttelijän lapsiin eniten.”

 

Vanhenemisen pelko

”En ole koskaan kokenut ikäkriisiä tai pelännyt vanhenemista. Onneksi näyttelijän ammatti on sellainen, ettei tietyn rajapyykin saavutettuaan tarvitse vetäytyä kutomaan sukkaa ja hoitamaan kissaa. Tätä työtä voi tehdä niin kauan kun muisti pelaa ja fysiikka kestää – monologejakin voi vetää vaikka tuolilla istuen ja valua rollaattorin kanssa näyttämöltä pois. Esteitä työn jatkumiselle ei ole.

Olen aina nauttinut jokaisesta elämänvaiheestani. Niin hullulta kun se tuntuukin, tämä elämänvaihe on kaikkein paras.

Huomasin vanhenevani täytettyäni 75 vuotta. Nykyään suhtaudun eri tavalla vanhenemiseen kuin joskus nuorempana. Tässä iässä täytyy osata luovuttaa tietyissä asioissa. Esimerkiksi tapa jolla teen teatteria ei enää ole sama, jolla nuoret näyttelijät tekevät työtään. Minun täytyy osata sopeutua: mennä mukaan uusiin trendeihin.

Nauraminen on auttanut minua aina ja uskon, että huumorintajuni on helpottanut minua monissa asioissa. Ja kiitollisuus minun täytyy olla kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka on auttanut minua elämässäni.”

 

Pelko, ettei pärjää yksin

”Elis kuoli täysin yllättäen rutiinileikkauksen komplikaationa tulleeseen sydäninfarktiin vuonna 1992. Hän oli tuolloin 62-vuotias. En osannut varautua suru-uutiseen yhtään.

Lääkäri soitti minulle ja kertoi, että Elis oli kuollut. Ajattelin heti, että eihän tämä tunnu yhtään siltä kuin elokuvissa: ei ensimmäiseksi tule itkua vaan lamaannus, jalat tuntuivat sementiltä. Rupesin heti analysoimaan omia tuntemuksiani näyttelijän näkökulmasta ja pohdin, miltä mikäkin asia tuntui. Kai se oli jonkinlainen suojamekanismi niin musertavaan tietoon.

Elis oli kohdellut minua kuin prinsessaa: hän hoiti kaikki raha-asiat, lapset, ruoan ja oman työnsä ja vielä jopa kannusti vaimoaan. Ehdimme olla yhdessä yli 30 vuotta, kunnes putosin täysin omilleni. Jopa raha-asioiden opettelu oli tuskan takana.

Eliksen kuolema oli kauhea sokki. Itkin ja minusta tuntui toisinaan, etten selviä. Välillä romahdin, mutta pääsin elämässä eteenpäin työni avulla. Työ oli pelastukseni. Molemmat lapsemme olivat tuolloin onneksi jo aikuisia.

Jatkoin työntekoa koko ajan täysillä. Lopulta menin työterveyslääkäriin hengitysvaikeuksien vuoksi. Lääkäri sanoi heti, ettei keuhkoissani ollut vikaa, mutta minä olin sokkitilassa. Se oli jännä tunne: kuin panssari olisi ollut rintani ympärillä. Sokkitila meni ohi itsekseen, kun aloin hyväksyä tapahtuneen.

Olisimme varmasti vieläkin naimisissa, jos Elis ei olisi kuollut. Normaalit ihmistenväliset tapahtumat kuten molemminpuoliset syrjähypyt vuosien varrella olisivat voineet toistua myöhemminkin, mutta mitään radikaalia muutosta välillemme olisi tuskin tullut.

Suhteemme ei ollut kovin seesteinen, mutta sovimme hyvin toisillemme. Minä olin vaikeampi. Elis sopeutui minun oikkuihini.

Kaipaan häntä ihan valtavasti joka päivä. Ikävöin hänen huumoriaan ja turvaa, jota häneltä sain.”

 

Kuoleman pelko

”En yritä olla maailmanparantaja, mutta pyrin suhtautumaan asioihin järkevästi. Mietin kuolemaa paljon, mutta en missään nimessä pelkää sitä. Kuolemaa ei kannata murehtia, mutta siihen on hyvä suhtautua faktana, joka tulee jossain kohtaa jokaisen eteen. Jos vanha ihminen potee kuolemanpelkoa, on todella tärkeää selvittää, miksi sitä pelkää ja mistä se johtuu. Kuolemaa kannattaa pohtia.

Olen yrittänyt puhua Suomessa asuvalle 13-vuotiaalle lapsenlapselleni elämän rajallisuudesta ja valmistella häntä omaan kuolemaani. Olen kertonut, että kuolemiseni ei ole kamalaa: minulle ei tapahdu mitään hirveää. Kuolema on vain osa luonnon normaalia kiertokulkua. Häntä jo vähän kyllästyttää tämä aihepiiri.

Oma mummoni kuoli syöpään, kun olin 11-vuotias. Se oli minulle valtava sokki. En mennyt hänen hautajaisiinsa, koska en halunnut nähdä miten mummu lasketaan maahan.

Kävin pitkään elokuvissa niin, että kuvittelin hänet viereeni istumaan. Sanoin äidilleni, että menen mummon kanssa leffaan ja äiti toivotti meille hauskaa iltaa. Äitini oli viisas nainen.

Kukaan ei voi tietää varmasti, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Ihmiset uskovat eri asioihin. On hyvä antaa ihmisten uskoa siihen, mikä heistä tuntuu parhaalta.

Itse uskon, että kuoleman jälkeen on jotain. Olen tuntenut omassa elämässäni, että menehtyneet läheiseni, Elis, äitini ja mummoni, auttavat minua konkreettisesti vaikeina hetkinä. Erityisesti epävarmoina hetkinä tunnen voivani luottaa siihen, että he ovat yhä läsnä.”

 

Pelko tulevasta

”Kadun monia asioita elämässäni. Olen tehnyt ja sanonut tyhmiä juttuja. Olen selvittänyt ne itseni kanssa, enkä takerru enää niihin. Nyt yritän elää niin, että en toistaisi samoja virheitä. Se tuntuu välillä mahdottomalta, kuin ikuiselta laihdutuskuurilta tyyliin ”huomenna aloitan paremman elämän”.

Ainoa pelkoni on, että rakkailleni tapahtuisi jotain pahaa. Tässä iässä huomaan toivovani vain sitä, että lapsillani ja lapsenlapsillani on kaikki hyvin. Toivon myös, että he saisivat kokea elämässään suurta onnea ja rakkautta.

Minulla ei ole ollut uutta miesystävää Eliksen jälkeen. Mutta olisin vielä valmis rakkauteen, ilman muuta ja tietysti! En tosin oikein tiedä, missä välissä ehtisin miehen löytämään. Koko ajan on päivä ja sitten heti jo ilta.

Mutta koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Olen yhä henkisesti ihan sama ihminen kuin nuorena tyttönä.” 

Viva 5/2016

Seela Sella

Ikä: 79.

Perhe: Poika Ariel, joka asuu vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Israelissa. Tytär Ilana, joka asuu poikansa kanssa Suomessa.

Työ: Näyttelijä.

Uutta: Esiintyy ensi syksynä Espoon kaupunginteatterissa puolalaisen Tadeusz Slobodzianekin kirjoittamassa Meidän luokka -näytelmässä.

Teksti:Anneli Juutilainen
Kuvat:Pekka Holmström/Otavamedia
Avainsanat: näyttelijä, Seela Sella, seura-ihmiset, seura-julkkikset, Viva, Viva-lehti, Viva-Velho

Kommentit

Oma kommentti