Jussi Huovinen on asunut samassa kylässä koko ikänsä sotaa lukuunottamatta. Runolaulaja on tehnyt useimmat soittimensa itse. Hietajärven takana pilkotta Venäjä.

Jussi Huovinen – Viimeinen kesä kotona

Suomen viimeinen vienalainen runonlaulaja Jussi Huovinen on asunut koko ikänsä Suomussalmen Hietajärvellä. Tänä syksynä 92-vuotiaan Jussin on pakko lähteä.

Vanha käyrävarsipiippu on edelleen päivittäisessä käytössä.

Vanhasta käyrävarsipiipusta tuprahtelee savu. Johannes ’Jussi’ Huovinen on rullannut pyörätuolinsa keittiön puuhellan ääreen ja avannut hellan luukun.

Ikkunasta näkyy viheriöivä niitty. Sen takana siintää järvi, jonka takana on Venäjä. Ollaan aivan itärajalla, Suomussalmen Hietajärven kylässä. Alunperin järven molemmat rannat ovat samaa kulttuuripiiriä, Vienan Karjalaa. 1920-luvulle asti raja oli vain metsään hakattu linja, jonka yli liikuttiin. Kun se sulkeutui, kolme vienalaiskylää jäi Suomen puolelle.
Hietajärvellä on Suomen kansalliseepoksen Kalevalan synnylle aivan erityinen merkitys. Täällä vanha runonlaulaja Toarie Huovinen kertoi Elias Lönnrotille, että Lemminkäinen tappoi Joukahaisen Pohjolan häissä. Jussin koti on ollut suomalaisen kulttuurin kehdossa jo 92 vuotta. Ensi syksynä rajaseudun metsien keskellä elänyttä miestä odottaa suuri muutos.

Jussin syntymäkodin mallin mukaan rakennettu vienalaistalo valmistui 2007.

Jussi Huovinen on syntynyt Hietajärvellä. Siellä hän on myös asunut koko ikänsä sota-aikaa lukuunottamatta.

Jussi on Suomen viimeinen vienalainen runonlaulaja, joka on oppinut taitonsa suullisena perimätietona. ”Isä ja äiti lauloivat aina – kotiaskareissaan ja järvellä kalastaessaan. Laulu oli osa elämää.” Muutenkin perhe oli musikaalinen. Huovisen isällä oli yksirivinen haitari. Jussi oli suunnilleen viisivuotias, kun hän päätti itsekin ryhtyä soittamaan.
”Tein viisikielisen kanteleen, jonka runkona oli isän tupakka-aski ja kielinä siskojen sukkanauhaliivien kuminauhat.”

Myöhemmin Huovisen etevissä käsissä syntyi monta kanteletta, jotka ovat yhä soittokunnossa. Lisäksi hän opetteli näppäilemään isänsä haitaria. Rakkain soitin on kuitenkin viulu.
”Kymmenen vuoden ikäisenä kysyin isältä rahaa viuluun. Lopulta sain sen. Opettelin soiton korvakuulolta, kuten kansansoittajat.”

”Tein viisikielisen kanteleen, jonka runkona oli isän tupakka-aski.”

Työ on täyttänyt Huovisen elämän alusta asti.

Ikonit ovat tärkeitä ortodoksi Jussille.

Ehkä siitä kumpuaa sitkeys, joka saa edelleen ajatuksen kulkemaan kirkkaasti. Sitkeyden ansiosta mies on pystynyt asumaan kotonaan näihin päiviin asti. Jo kansakouluikäisenä Jussi oli isänsä kanssa tukinuitossa. Myös metsätyöt ja rakentaminen tulivat tutuiksi pienestä pitäen. Nuoruus katkesi sotaan, joka ajoi perheen evakkoon rajaseudulta. Vuonna 1942 oli Huovisenkin aika astua armeijan harmaisiin. Hän päätyi vartijaksi vankileirille.

”Olin päivittäin tekemisissä vankien kanssa. Ihmisiähän hekin ovat. Ymmärsin heidän tilannettaan. Ei ollut haluja esimerkiksi piestä vankeja, vaikka joillakin toisilla oli.” Sodan loppuvaiheessa Huovinen taisteli rintamalla lähellä kotiaan. Vastapuolella saattoi olla omia sukulaisia Venäjän-puolen vienalaiskylistä. ”Sota oli paha, mutta nykyään se on vielä pahempi. Terroristit tappavat siviilejä. Ei ole enää sotilas sotilasta vastassa.”

Vain savupiippu törrötti vuonna 1944 hiiltyneen pihapiirin keskellä, kun Jussi palasi sodasta. Jälleenrakentamista vaikeutti se, ettei esimerkiksi nauloja ja sementtiä tahtonut saada mistään.

Elämä alkoi kuitenkin alusta. Vaimo Enni-Annikki löytyi naapurikylästä. Kodin teko käynnistyi hirsien kaatamisella. ”Ikkunatkin tein itse, ja huonekalut. Vaimo oli kaverina hirsiä nostamassa, muita apureita ei ollut.” Uuteen kotiin päästiin vuonna 1947. Samalla taidolla Jussi rakensi muitakin taloja. Niitä on yhä pystyssä esimerkiksi Raatteessa ja Ämmänsaaressa. Niihin aikoihin lähes jokaisessa Suomussalmen perukan talossa oli muutama lehmä. Niin Huovisillakin. Leivänjatketta oli tienattava savottatyömailla ja tekemällä hankintahakkuuta omassa metsässä.

Pienviljelijän ura tyssäsi 1960-luvun voi- ja viljavuoriin. ”Oli pantava lehmät autoon. Moni pani pellot pakettiin, mutta minä en – ne on niin kovalla työllä raivattu.” Sen jälkeen Huovinen elätti itsensä raatamalla tienrakennustyömailla, kunnes raskas työ vaati veronsa. ”Jäin eläkkeelle, kun selkä petti. Välilevy pullistui selkäydinkanavaan päin niin, että sitä ei voinut leikata.”

Eläkepäivät ovat kuluneet hiljentyneessä kylässä. Parhaimmillaan kahdessa rajakylässä Hietajärvellä ja Kuivajärvellä oli 150 asukasta. Välillä Huovisen koti ehti jo olla Hietajärven ainoa asuttu talo, kunnes naapuritaloon syttyi uudelleen valo.

”Sodan jälkeen oli kahden opettajan koulukin. Oli oma kauppa ja postilinja-auto kulki. On se maailma muuttunut – ja miksi se vielä muuttuu.” Huovisen kolme tytärtä lähti opiskelemaan. Sille tielleen jäivät. Vanhin heistä asuu Saksassa, keskimmäinen Helsingissä ja nuorin Hämeenlinnassa. Jussin vaimo Enni-Annikki sairastui Alzheimerin tautiin 2000-luvun alkupuolella. Leskeksi runonlaulaja jäi tammikuussa 2009. Viimeinen yhteinen vuosi oli raskas. ”Olin omaishoitajana tämän pyörätuolin kanssa. En saanut nukuttua yöllä eikä päivällä.” Vaimo on haudattu perinteiseen vienalaiseen tapaan keskellä Kuivajärveä sijaitsevaan kalmosaareen.

Vienalainen perinne on alkanut kiinnostaa myös nuorta sukupolvea.

Itärajalla on hiljaista, paitsi kesällä. Silloin vieraita käy paljon, lähes päivittäin. Vienalainen kulttuuriperinne on noussut uudelleen arvoonsa.

”Sodan loputtua arvostus oli vähän niin ja näin, mutta nyt on eri ajatukset. Kalevalaista perinnettä vaaliva Juminkeko-säätiö on taltioinut Jussi Huovisen lauluja vuonna 2004 ilmestyneelle kokoelmalevylle.

”Ei tulevaisuudesta pidä 
liikaa murehtia. Olen tyytyväinen kaikesta, mitä olen 
saanut.”

Kun Huovinen vielä pystyi matkustamaan, hän kierteli paljon rajan takaisissa Vienan runokylissä säätiön puheenjohtajan Markku Niemisen kanssa. Juminkeko-säätiön ponnistus oli myös perinteisen vienalaisen hirsitalon rakentaminen Huovisen pihapiiriin. Sodassa poltetun Jussin syntymäkodin mallin mukaan pystytetty rakennus valmistui syyskuussa 2007. Valoisan pirtin kirveellä piilutettujen hirsiseinien suojissa ovat soineet Huovisen laulut niin hänen itsensä kuin muidenkin esittäminä. ”Vienalainen kulttuuri kiinnostaa. Nuoria tulee kylään. Joku ulkomaalainenkin on käynyt.”

Arvostuksesta kertoo myös Huoviselle viime vuonna Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla myönnetty mestaripelimannin arvonimi.
Ja vaikka jälkikasvusta ei runonlaulajia ole tullutkaan, jotakin on jäänyt elämään. Huovisen tytär Ritva Pero teki äitinsä hautajaisiin laulun ja esitti sen itse.

Tytär Ritva Pero on saapunut auttamaan isäänsä kotiaskareisiin.

Jussi Huovinen täyttää piippunsa. ”Nuorena poltin savukkeita. Keski-iässä alkoi yskittää. Silloin lääkäri sanoi, että pitää lopettaa tupakointi tai ainakin siirtyä piippuun – sätkässä paperi on haitallisinta.”

Runonlaulaja ei olisi selvinnyt kotonaan näin pitkään ilman apua. Vuonna 2012 entinen Ylä-Kainuu-lehden päätoimittaja Anna-Leena Rauhala tuli käymään ja tarjoutui Jussille vapaaehtoiseksi omaishoitajaksi. ”Monet vuodet se oli minulle suuri asia”, Huovinen siunailee. Nyt Rauhala joutuu kuitenkin lopettamaan perhesyistä. Huovisen tyttäret hoitavat isäänsä kesän ajan, mutta syksyllä lienee edessä muutto Suomussalmen kirkonkylälle. Se on suuri muutos miehelle, joka on elänyt koko pitkän ikänsä rajaseudun humisevien metsien keskellä. ”Kyllähän se mietityttää, että tämän joutuu jättämään. Mutta ei tulevaisuudesta pidä liikaa murehtia. Olen tyytyväinen kaikesta, mitä olen saanut.”

Viva 9/16

Teksti:Sampsa Oinaala
Kuvat:Miska Puumala
Avainsanat: Jussi Huovinen, kansanmusiikki, kotimaa, runonlaulaja, Vienan Karjala, Viva

Kommentit

Oma kommentti