”Onneksi Jannen kärsimys kesti vain vähän aikaa”, Matti Jaatinen sanoo.

Lapsen menettänyt Matti: ”Surun kanssa on opittava elämään”

Matti Jaatisen ainoa lapsi kuoli syöpään 41-vuotiaana. Suurimman surun hetkellä Matti yritti nähdä tilanteessa edes jotakin valoisaa.

Sukupolvi seurasi toistaan, kun Matti Jaatisen poika Janne siirtyi ruokolahtelaisen perheyrityksen johtoon vuonna 2002. 55-vuotias isä ja 30-vuotias poika työskentelivät rinta rinnan.

Matista oli itsestään selvää, että juuri Janne ottaa yrityksen ohjaksiinsa.

”Hän oli pyörinyt mukana pienestä pitäen: istunut vaipoissa isoisänsä kyydissä, kun tämä ajoi taksia ja kulkenut minun kanssani hiekka-ajossa”, Matti, 69, muistelee.

Kymmenen vuotta Janne luotsasi maansiirtotöihin ja taksikuljetuksiin keskittynyttä yritystä. Jannesta tuli tunnettu ja pidetty mies ympäri pitäjää.

Työ ja touhuaminen olivat Jannelle kaikki kaikessa. Jos hän ei ollut töissä, hän oli rassaamassa autoja tai nikkaroimassa mökillä.

Sitten Jannen poskeen ilmestyi patti. Kyse ei ollutkaan vihoittelevasta hampaasta, vaan jostakin paljon vakavammasta.

Se muutti monen ihmisen elämän.

 

Jatkotutkimusten tulos oli tyly: Janne oli sairastunut suusyöpään.

Matti ja hänen vaimonsa Eeva kuulivat huonot uutiset Jannen vaimolta.

”Janne ei sitä meille kertonut, koska yritti säästää meitä – varsinkin äitiään”, Matti sanoo.

Mattia uutinen järkytti, mutta samalla hän oli luottavainen. Hän tiesi monien selvinneen suusyövästä ja uskoi, että Jannekin selviäisi.

Janne leikattiin Helsingissä loppiaisena 2013. Peräti 20 tuntia kestäneessä leikkauksessa hänen koko toinen poskensa poistettiin ja kasvojen iho rakennettiin ihonsiirroilla.

Leikkaus onnistui hyvin, ja kirurgi oli toiveikas. Toivoa täynnä olivat myös Janne ja hänen läheisensä.

Hoitoa jatkettiin sytostaatteilla ja sädehoidolla. Väsynyt Janne yritti touhuta vointinsa mukaan.

Kesällä hän sai kuitenkin aivoinfarktin. Matti sai siitä tiedon Ouluun, kuljetusalan liittokokoukseen.

”En halunnut kertoa asiasta kenellekään ja pilata tunnelmaa. Kokoustauolla kävelin yksin pitkin katuja miettien, mihin kaikki tämä johtaa.”

Suunta oli huono. Kävi ilmi, että kaikkia etäpesäkkeitä ei ollut saatu pois, vaan syöpä oli levinnyt otsalohkoon ja kurkkutorveen.

Hoitovaihtoehtoja ei enää ollut. Syöpä runteli Jannea kovalla kädellä, ja viimeiset elinkuukautensa hän vietti terveyskeskuksen vuodeosastolla. Yli satakiloinen mies hiipui 60-kiloiseksi.

 

Jaatisen miehet reagoivat omalla tavallaan: Janne ei koskaan valittanut kipujaan. Matti puolestaan piti tunteensa piilossa, vaikka suru pojan ja pojan perheen puolesta raastoi sydäntä.

Matti suri niin kuin mies usein tekee: hiljaa ja näkymättömästi. Tuskan ollessa suurimmillaan Mattikin itki Eevan kanssa yön pimeydessä.

Janne kuoli 24. syyskuuta vuonna 2013. Hän oli kuollessaan 41-vuotias. Jannen ja hänen vaimonsa pojat olivat silloin 9- ja 14-vuotiaita.

”Olin kokousmatkalla, kun Eeva soitti, että Janne on nukkunut pois. Ajoin saman tien kotiin. Sillä hetkellä tunsin vain helpotusta siitä, että Jannen kärsimys oli loppu.”

Matti yritti nähdä asioissa valoisan puolen. Vaikka Jannen kuolema tuntui hirvittävän väärältä, kuoleman odottaminen sairaalavuoteella oli vielä hirvittävämpää.

”Ainahan elämän toivoo jatkuvan, mutta tiesimme kaikki, miten Jannen tulee käymään. Onneksi hänen kärsimyksensä kesti vain vähän aikaa.”

Hautajaispäivä oli pilvipoutainen syyspäivä. Seurakuntatalon pöydällä ei ollut koskaan nähty niin paljon muistoadresseja. Paljon muuta Matti ei hautajaispäivästä muistakaan.

”Kun joutuu hautaamaan oman lapsensa, jokin menee perustavanlaatuisesti väärin. Sen pitäisi olla toisin päin.”

 

Jannen kuoltua Matin mieleen alkoi putkahdella mukavia muistoja menneisyydestä. Hän muisti porukalla tehdyt pilkkireissut, kesätapahtumat, tavalliset arkiset hetket.

Jaatiset tekivät aikoinaan paljon perhematkoja yrittäjien ja autoilijoiden tapahtumiin. Ainoana lapsena Janne nautti reissuista valtavasti, sillä kesätapahtumissa oli aina leikkiseuraa tarjolla.

Erityisen hyvin Matin mieleen on jäänyt Saarijärven juhannuskisat joskus 70-luvulla. Nelivuotias Janne kävi omia kisojaan katsomon alla.

”Siellä hän kykki Sisu-lippis väärin päin päässä ja leikitti keppejä.”

Matti oli paljon pois kotoa Jannen ollessa lapsi. Matti miettii, että hän ei ollut paras isä – mutta ei huonoinkaan.

”Siitä olen ylpeä, että koskaan en ryyppäillyt enkä polttanut tupakkaa.”

Kun Janne aikuisena siirtyi yrityksen johtoon, isä ja poika ottivat usein yhteen. Olivathan he kaksi jääräpäätä, kuin samasta puusta veistettyjä. Riitoja saattoi syntyä pikkujutuista, kuten renkaiden vaihdosta.

Mutta yhtä nopeasti kuin kiista leimahti, se myös unohdettiin.

”Kohta Janne tuli jo kyselemään, että isukki – mites tämä tai tuo asia hoidetaan”, Eeva muistelee.

 

Matin Eeva-vaimoa oman pojan kuolema kouraisi niin syvältä, että hän ei ole oikein päässyt jaloilleen. Matti on joutunut olemaan vahva. Hänen tehtävänsä on ollut vaimon tukeminen.

Matti ei ole halunnut tuoda suruaan toisten kannettavaksi. Taakka on keventynyt aktiivisella touhuamisella.

On viikkoja, jolloin Matti on menossa joka päivä. Hän vetää paikallista yrittäjäjärjestöä, toimii kyläyhdistyksen puheenjohtajana ja on mukana kunnallisissa luottamustoimissa.

”Ympärilläni on vahvat verkostot ja paljon yhteisöllisyyttä. Kaikista tärkein apu selviytymisessä on ollut kuitenkin kuljetusalan vertaistukitoiminta, jonka kautta olen oppinut käsittelemään kuolemaa ja elämän raadollisuutta.”

Matti on ollut jo vuosia yksi Suomen kuljetusalan liiton vertaistukihenkilöistä. Vertaistuki on tarkoitettu liikenneonnettomuuteen tai muuhun kriisiin joutuneille raskaan liikenteen ammattilaisille. Rankimpia tilanteita rekkakuskeille ovat onnettomuudet, joissa vastaantuleva auto ajautuu rekan eteen tuhoisin seurauksin.

”Puhelimeni voi soida milloin vain. Tärkeintä on asettua kriisiin joutuneen rekka-autoilijan kanssa samalle aaltopituudelle ja kuunnella. Valan toivoa ja yritän neuvoa myös käytännön asioiden hoitamisessa.”

Matti on itsekin ollut mukana vakavassa kahdeksan auton onnettomuudessa, josta hän selvisi kuin ihmeen kaupalla pienin vammoin.

”Elämä on tuonut eteeni kaikenlaista. Tiedän, että mitä vain voi tapahtua milloin vain.”

 

Matti on jo luopunut ajatuksesta, että perheyrityksen pitäisi jatkua. Mutta elämä jatkuu.

Tulevaa sukupolvea edustavat Jannen pojat, joista nuorempi, yksitoistavuotias Juho,on tiiviisti tekemisissä isovanhempiensa kanssa.

Juho on innokas koululainen ja metsämies. Ukon ja mummon luona hän käy lähes päivittäin, sillä Juhon koti on kivenheiton päässä.

Matti yrittää tehdä Juhon kanssa asioita, jotka jäivät Jannen kanssa tekemättä. He puuhaavat pihapiirissä, käyvät kalassa ja kylpylässä.

Matti miettii, että jos hän jäisi vain pirttiin istumaan, hän jämähtäisi.

”Suru ei koskaan lähde miehestä pois. Sen kanssa on vain opittava elämään.”

Viva 12/2016

Teksti:Tiina Suomalainen
Kuvat:Mikko Nikkinen
Avainsanat: kuolema, lapsi, syöpä

Kommentit

Oma kommentti